Valtaistuinpeli
Riitasointu
Odininlapsi
Valittu
Pimeä Sydän
Avain
Vihan liekit
Langennut enkeli
Kylmä tähti
Salatun voiman kaupunki

torstai 25. toukokuuta 2017

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia


"Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruoasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun. Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli.

Pelin säännöt ovat yksinkertaiset. Jokaisen vyöhykkeen on arvottava yksi poika ja tyttö osallistumaan kisaan. Nuoret pakotetaan vaativiin olosuhteisiin luonnonalueelle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeinen hengissä selviytyjä on voittaja.

Nälkäpeli on vuotuinen tapahtuma ja koko maassa näytettävä tosi-TV-ohjelma. Trilogian päähenkilön, 16-vuotiaan Katnissin kyvyt joutuvat koetukselle, kun hän ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa, jonka epäonneksi arpa lankeaa... Kukaan ei voinutkaan aavistaa, minkälaisia tapahtumia Katnissin vapaaehtoisuus voisi laittaa liikkeelle. Kapina voi alkaa pienestä kipinästä."


___________________________________________________________________

Oma ensikosketukseni Nälkäpeli-trilogiaan oli elokuvien kautta, kun kaveri puoli pakolla vei minut katsomaan ekaa osaa teatteriin. Tämän jälkeenkin minulla kesti todella kauan ennen kuin tartuin kirjasarjan ensimmäiseen osaan. Luin Nälkäpelin ensimmäisen kerran kaksi kesää sitten, mutta minulle iski kirjaa lukiessa niin kova lukujumi, etten kyennyt siitä nauttimaan. Viime vuonna sitten päätin tarttua ekaan kirjaan uudestaan ja nyt olenkin ehtinyt lukea läpi koko trilogian.

"Jos me palamme, tekin palatte. Tuli leviää."


Nälkäpelin tarina on erittäin kutkuttava ja usein kävi niin että ahmin kirjan yhdeltä istumalta. Tarina on brutaali ja taas kerran hehkutan sitä, kuinka se tuo hyvin ilmi ihmisen julmuuden. Nälkäpelissä tosin ihmisen sydämettömyys on kuitenkin nostettu aivan uudelle tasolle. Kellään ei tunnu olevan puhtaita jauhoja pussissa, ja tässä sarjassa liian luottavaisille käy todella huonosti. Ensimmäinen kirja pohjustaa tarinaa todella hyvin ja sen kautta saadaan hyvä käsitys Capitolista, hahmoistamme ja ylipäänsä Nälkäpelistä. Jatko-osat tuottavat lisää rakennetta ja sisältöä rungon ympärille, ja kolmesta osasta rakentuukin vahva ja yhtenäinen kokonaisuus. Tarina etenee koordinoidusti ja rivakasti eteenpäin, eikä tylsiä hetkiä juuri ole. Tahti on oikeastaan niin nopea, että lukiessaan ei ehdi hengähtämään. Siinä missä elokuvat tuntuvat ylivenytetyiltä, niin kirjoissa rytmi on juuri oikea. Kirjojen tapahtumissa oli myös sellaisia kohtia mitkä oltiin jätetty elokuvista pois. Näistä jotkin tulivat aivan puun takaa ja toimivat paremmin kuin muokatut kohtaukset elokuvissa. Vaikka pidin kaikista trilogian osista, niin viimeinen osa nousi silti ylitse muiden. Se on mielestäni sarjan paras osa ja se nostaa jännityksen todella korkealle. Matkijanärhessä yllättäviä käänteitä tapahtuu kaikista eniten. Sen luoma tunnelma on myös niin vahva, että se vääntää jopa pahimmissa/parhaimmissa kohdissa sisuskaluja. Itkin jopa yhdessä kohtaa kirjaa lukiessani.



”Presidentti Snow’n vierailu. Vyöhykkeet kapinan partaalla. Suora uhkaus Galen tappamisesta ja lisää tulossa. Kaikki rakkaani ovat tuomittuja. Ja kuka tietää, kuinka moni muu joutuu vielä maksamaan minun teoistani?


Pidin Katnissistä ja muistakin hahmoista paljon enemmän kirjoissa kuin elokuvissa. Minulle jäi vähän elokuvia katsellessani Katnissistä paha maku suuhun. Kirjoissa hän kuitenkin osoittautui aivan toisenlaiseksi hahmoksi ja hänen päätöksiään sekä motiivejaan oli helpompi ymmärtää. Katnissistä tuodaan myös hyvin ilmi kuinka haavoittuva ja rikkinäinen hahmo hän on. Hän on koko ajan äärirajoillaan ja saa tuntea koko ajan Snown ja Capitolin hengityksen niskassaan. Pienikin erhe saattoi tarkoittaa oman tai lähimmäisen hengen menetystä. Katnisskin kuitenkin kehittyy sarja aikana ja muutosta on mukava seurata. Tosin hänen raivareitaan oli välillä puuduttavaa seurata. Peetasta olen aina pitänyt ja kirjassa hän oli jopa vielä parempi. Haymitch on aina yhtä juoppo, mutta hahmo oli paljon pidettävämpi ja sympaattisempi. Muutkin hahmot osoittautuivat hyviksi ja pidin siitä, että etenkin Coinin sekä Plutarch oltiin kuvattu inhottaviksi ja jopa julmiksi hahmoiksi. Coin varsinkin sai paljon enemmän tilaa ja täytyy sanoa, ettei parempaa ihmistä kuvaamaan hyväksikäyttäjää voi löytyä.

Nälkäpeli-trilogia on sykähdyttävä ja mukaansa vetävä selviytymistarina, joka jää mieleen. Tarina on kauniisti rakennettu ja ennen kaikkea romaanit ovat älykkäästi kirjoitettu. Upea aloitus, kiinnostava välivaihe ja huikea loppu. Trilogian tarina on ahdistava ja välillä jopa tuskainen, kun hahmoja heitellään vaikeuksista toiseen ja kaikkea kamalaa tapahtuu. Rivien välistä löytyy kuitenkin aina se pieni toivon pilkahdus. Olisin kuitenkin toivonut hahmojen ahdistukseen edes kerran jonkinlaista helpotusta. Matkijanärhessä on ehkä hieman ylimenemisen makua, mutta ei se lukukokemusta haitannut. Jos tykkää vähänkin synkemmistä selviytymistarinoista niin Nälkäpeliin kannattaa tarttua.


Arvosana: 🌸🌸🌸🌸🌸


Sovellan vähän ja kuittaan koko trilogialla Helmet-lukuaasteesta kohdan 43. Kirja, jonka lukamista olet suunnitellut pitkään, sekä Adventures in Down Under and Beyond-haasteesta kohdan 35. Kirja, josta on tehty elokuva tai tv-sarja.

perjantai 19. toukokuuta 2017

P.C & Kristin Cast: Valittu (Yön talo #3)


"Nyt koetellaan vampyyritulokas Zoey Redbirdin luonteenlujuutta"

"Zoeyn paras ystävä Stevie Rae on muuttunut irvokkaaksi zombiksi, ja hänet täytyy pelastaa luisumasta lopullisesti pimeyden voimien valtaan.

Zoey ei tiedä, mitä tehdä. Salaisuutta ei voi kertoa muille Yön talon asukkaille. Juuri nyt etuoikeutettu asema jumalatar Nyksin valittuna tuntuu taakalta. Yksinäisimmällä hetkellä Zoey vaistoaa voivansa luottaa ihmiseen, johon viimeksi olisi kuvitellut."

___________________________________________________________________

Valittu on selvästi kahta edeltäjäänsä heikompi teos ja odotin tältä osalta vähän enemmän. Kirjassa on selvää väliosan makua, eikä siinä tunnu olevan sitä samaa kiinniottopintaa mitä Merkityssä ja Petetyssä oli. Kirjalla ei tunnu olevan selvää alkua, keskikohtaa tai edes kunnon lopetusta. Tarina soutaa ja huopaa edes takaisin samoja ongelmia vatvoen, eikä tunnu pääsevän oikein mihinkään. Kirjassa alkoi tapahtua kunnolla oikeastaan vasta kahden tai kolmen viimeisen luvun aikana, mikä on mielestäni pikkaisen liian myöhään. Suurimpaan ongelmaankin keksitään ratkaisu tuosta noin vain, koska Zoey yhtäkkiä "tiesi" mitä hänen täytyy tehdä. Kaikki aikaisemmin kirjassa käyty miettiminen ja tutkiminen tuntui tämän takia lopulta turhalta toiminnalta. Kirja olisi voinut olla hyvä, mutta se kaikki potentiaali hukkui Zoeyn jäätävän tuuliviiriasenteen alle.

Zoey onkin yksi neiti turhautuneisuuden aikaansaaja, sillä hänen hyppiminen ja kyvyttömyys päätöksentekoon kolmen miehen välillä on todella puuduttavaa ja raivostuttavaa luettavaa. Kaiken kukkuraksi Zoey on niin naiivi, että ei usko muiden varoituksia. Välillä olisi tehnyt mieli antaa tytölle kunnon litsarit, kun tämä toimii niin typerästi. Zoeyn käytös on järjetöntä ettei häntä kohtaan voi tuntea sympatiaa. Jopa Afrodite tuntuu kiinnostavammalta ja paremmalta päähahmolta kuin Zoey. En tiedä saavatko jotkut tällaisista tarinoista joitain kiksejä, mutta meikäläistä itse Zoey ja paikallaan polkeva tarina panivat enemmänkin ketuttamaan.

Jaksan kuitenkin pitää yllä toivoa seuraavien osien suhteen, joten enköhän lue nyt ainakin vielä seuraavan osan. Onneksi sarjan voi jättää aina kesken.

Arvosana: 🌸🌸1/2

maanantai 8. toukokuuta 2017

Linnea Parkkonen: 112 vihaan itseäni

112 -  vihaan itseäni


"112 - vihaan itseäni vie lukijan raadollisen syvälle nuoren maailmaan, jossa anoreksia ottaa vallan. Voiko elämässä selvitä, kun oma peilikuvakin oppii valehtelemaan?Lilli on 15-vuotias tyttö, jonka maailmaa synkentävät vaikea perhetilanne sekä ulkonäköpaineet. Arvosanojakin pitäisi kohottaa lukiota varten, ja isän alkoholismi haudata kaapin pohjalle tyhjien pullojen alle. Hyväksytyksi tulemisen tarve ja epävarmuus omasta itsestä ajavat Lillin kohtalokkaaseen kierteeseen, jossa jokainen suupala punnitaan."

_________________________________________________________________

Linnea Parkkosen kirjoittama kertomus anoreksiaa sairastavasta 15 vuotiaasta Lillistä tuli luettua ensimmäisen kerran joskus ammattikoulussa, jolloin pidin siitä erittäin paljon. Päätin vähän aikaa sitten tarttua kirjaan uudestaan Niina T:n Uudelleen luettua -lukuhaasteen varjolla. Teoksen eduksi täytyy sanoa se, että se on yhtä hätkähdyttävä ja raju kuin ensimmäiselläkin lukukerralla. Itseäni anoreksia, tai syömishäiriöt yleensä, eivät ole koskettaneet, koska en ole itse sitä sairastanut eikä kukaan lähimmäisistänikään. Tästä huolimatta Lillin tarina hiipii ihon alle ja saa lukijan tuntemaan kaiken mitä Lillille tapahtuu.

Kirjassa kuvataan todella tarkoin taudin eteneminen, aina sen laukaisseesta karkkilakosta itsensä vaiheittaiseen näännyttämiseen ja lopulta parantumiseen asti. Taudin eteneminen kuvaillaan niin tarkoin, että lukija kuvittelee itse olevansa Lilli ja sairastavansa itse syömishäiriötä. Kirja näyttääkin sairaudesta sen raadollisen ja todellisen puolen, varsinkin sen takia koska kertojana toimii käytännössä Lilli itse. Lukija pääsee tutustumaan Lillin päänsisäiseen maailmaan ja kokee itse Lillin ahdingon, kun tämä ei enää kykene syömään ja pakottaa itsensä liikkumaan, jotta tästä tulisi kaunis ja haluttu niin kuin kavereistaan. Lukija huomaa myös itse Lillissä tapahtuvan muutoksen, kun syömishäiriö ottaa yhä enemmän valtaa tämän päässä ja tämän suhde ruokaan muuttuu yhä kierommaksi. Lillin ahdinko tuntuu kirjassa niin vahvana, että voimakkaimmissa kohdissa ahdistus vääntää omiakin sisuskaluja. Loppusuoran häämöttäessä pelkäsin, että Lillin parantuminen sairaudesta kävisi aivan liian helposti. Näin ei kuitenkaan onneksi käy, sillä paranemiseen päästään vasta monen epäonnistumisen, raivoamisen, kieltämisen ja riidan jälkeen. Parkkosen tyyli käyttää puhekieltä tekstissään tuntui aluksi oudolta ratkaisulta, sillä siihen törmää hyvin harvoin. Mutta kun miettii minkälaisia ja minkä ikäisiä hahmot tarinassa ovat sopii puhekieli dialogissa oikein hyvin, kunhan siihen ensimmäiseksi tottui.


"Syömishäiriöisethän oikeasti vihaavat ruokaa. Ei minulla siis voinut mitään sairautta olla. Rakastan ruokaa, en vain halunnut syödä sitä."


Anoreksia itsessään on teoksen suurin teema, mutta se ei yksikseen kerro vain siitä. Kirjassa käsitellään myös nuorten ulkonäköpaineita, ryyppäämistä ja sitä, miten suuri vaikutus ympäristöllä on ihmisiin. Koulumaailma on nykyään todella raakaa ja se näkyy myös Parkkosen teoksessa. Omasta yläaste ajasta on kulunut myös niin vähän aikaa, että voin selvästi samaistua Lillin ongelmiin, kun tämä etsii hyväksyntää toisilta ihmisiltä. Lillin maailmassa kauneus ja hoikkuus ovat suurimmat tekijät, mikä valitettavasti näkyy oikeassakin kouluelämässä. Ja kuten Lilli itse toteaa kirjassa; heikot eivät pärjää vaan heidät syödään elävältä. Tosin en allekirjoita sitä, miten kirja antoi kuvan siitä, että vain huonoista kotiolosuhteista tulevat sairastuvat syömishäiriöihin. Sairaushan ei valikoi uhriaan vaan siihen voi sairastua sekä rikkaat että köyhätkin kuin myös hyvistä kotioloista tulevatkin. Tässä tapauksessa Parkkonen todennäköisesti on hakenut tarinan kannalta jotain kiinnostavaa elementtiä, joten en tarraudu asiaan enempää.

Kirja ei varmastikaan sovi kaikille, enkä suosittelisi sitä syömishäiriöstä kärsiville, sillä se voi mielestäni jopa kannustaa ja yllyttää itsensä näännyttämiseen. Toisaalta jos kirjasta jättää kaiken pahan ja ahdingon pois ja keskitytään positiivisiin juttuihin, voi kirja toimia hyvänä kannustimena. Kirja on silti todella ahdistavaa ja vaikeaa luettavaa ja se jättää miettimään moniakin asioita pidemmäksi aikaa.


Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

 Kuittaan tällä lukukerralla:

Helmet-lukuhaasteesta kohdan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
ja Arventures in Down Under and Beyond-lukuhaasteesta kohdan 38. Kirja joka herättää voimakkaita tunteita.
Kirja on myös osa Uudelleen luettua-lukuhaastetta ;)!