maanantai 14. elokuuta 2017

Siri Pettersen: Mätä (Korpinkehät, #2)

28374392

Kuvittele joutuvasi pakenemaan aivan oudossa maailmassa.

Ilman identiteettiä. Ilman perhettä. Ilman rahaa.
Seuranasi vain synkkä, vahvistuva tieto siitä, kuka olet.

Hirka on joutunut kuolevaan maailmaan, kamppailuun saalistajiensa ja kuolleena syntyneiden kanssa. Maailmaan, jossa hän antaisi mitä vain nähdäkseen jälleen ystävänsä Rimen. Mutta eloonjäämisestä taisteleminen ei ole mitään sen rinnalla, mitä tapahtuu, kun Hirka ymmärtää kuka hän todellisuudessa on.

Tuhannen vuoden ajan mädän lähde on tahtonut päästä vapauteen. Sen vapauden vain Hirka pystyy tarjoamaan.

_______________________________________________________________

Odotin Korpinkehät-sarjan toisen osan lukemista todella paljon, sillä ensimmäinen osa oli aivan loistava. Mätä tosin ei yllä aivan edeltäjänsä tasolle. Hirka on nyt joutunut lähtemään Rimen luota ja Yminmaasta toiseen maailmaan, omiensa luo. Omaksi yllätykseksini tämä toinen maailma osoittautuikin meidän, ihmisten maailmaksi. En ensin tiennyt miten suhtautua tähän muutokseen, sillä ensimmäisen osan paras asia oli juuri Siri Pettersenin luoma maailma. Pelkäsinkin, että osittainen siirtyminen nykymaailmaan latistaisi tarinan hohtoa. Ja sitähän se hieman tekikin, sillä omaperäisen ja ihmeellisen Yminmaan jälkeen Englanti tuntuu perinteiseltä ja jopa tylsältä miljööltä. Kun alkupettymyksestä selviää ja tarina pääsee vauhtiin, kerronta imee kuitenkin jälleen kerran mukaansa. Tässä auttaa se, että Pettersenillä on loistavat kirjoitustaidot, joiden ansioista lukeminen ei muuttunut tylsäksi. Hän ei myöskään kirjoita ihmiskunnasta eikä meidän maailmastamme tavalliseen tapaan. Rivien välistä voi myös hyvin lukea kirjailijan kannanottoa ihmisten toimintaa maapalloa kohtaan ja kuinka me hitaasti tapamme oman maailmamme. 


”Perilliset? Ei enää ole mitään perillisiä. Kukaan ei enää tule perimään tuolia. Ei koskaan. Yksitoista valtakuntaa tulevat valitsemaan omat edustajansa, ja tämä sukujen Neuvosto tulee kuolemaan. Olen viimeinen perillinen, jonka maailma tulee näkemään."


Minua kuitenkin jäi edelleen harmittamaan miljöön vaihtuminen osittain Yorkiin, sillä "uusi" maailma on liian tuttu lukijalle, eikä Pettersenin paikallistuntemus pääse todellisuuden maailmassa lainkaan samalle tasolle kuin fantasiamaailmassa. Hyppely Euroopan kaupungista toiseen on ajoittain häiritsevää ja itselläni oli ainakin välillä vaikeuksia pysyä kärryillä hahmojen sen hetkisestä olinpaikasta. Toivonkin, että kolmas kirja esittelee vielä kolmannen, tällä kertaa kirjailijan mielikuvitukseen pohjautuvan maailman. Eikä mitään tavallisia Yorkin katuja.

Itse Mädän tarina on yhtä synkkä ja ahdistavan piinaava kuin Odininlapsenkin. Kirjaa lukiessa oikein tunsin kuinka ahdistunut ja yksinäinen Hirka on, ja kuinka paljon tämä joutuu kamppailemaan uudessa elinympäristössä, jossa ei tunne ketään ja jossa tavat ovat outoja. Kuolemanpelko ja kostonhimo ovatkin aina läsnä molempien henkilöhahmojen elämässä. Iloisia tai onnellisia hetkiä ei juuri tässäkään kirjassa ole. Paikoin olisinkin kaivannut jotain kevyempää tai jotain piristävämpää hetkeä tasapainottamaan tarinan synkkyyttä. Vaikka Pettersen tuokin tarinaan mukaan lisää sivuhahmoja on tarinan pääpaino silti Hirkassa ja Rimessä. Oman paikan löytäminen ja vierauden tunne ohjaa molempia henkilöhahmoja eteenpäin. Ilahduttavaa oli kuitenkin nähdä, etteivät henkilöhahmot anna koskaan periksi vaan jatkavat päättäväisesti eteenpäin kompastelusta ja vastustelusta huolimatta. Hirkan hahmo kehittyykin toisen osan aikana monta astetta, sillä tämä tajuaa uusia asioita itsestään sekä oppii uusia taitoja.


"Täällä ei poltettu ihmisiä. Heidät vain haudattiin ja jätettiin mätänemään. Se ei ollut oikein. Vain murhaajat tekivät sellaista. Täällä se ei vaivannut ketään. 
Hirka oli kysynyt, eikö täällä koskaan syötetty kuolleita korpeille, mutta sekin oli yksi monista asioista, joita hän ei enää kysyisi."


Mätä antaa moniin Odininlapsen jättämiin kysymyksiin kuitenkin vastauksia, ja varsinkin maailmassa vallitsevaa magiakäsitettä päästään avaamaan vähän enemmän. Joihinkin asioihin jätettiin vielä kuitenkin vastaamatta ja kysymyksiä riittää vielä kolmanteenkin osaan asti. Kirjan käänteet ovat ensimmäisen osan tapaan kaikkea muuta kuin ennalta-arvattavia. Erityistä kiitosta tulee antaa myös siitä, miten fantasialle perinteiset hyvyyden ja pahuuden elementit on onnistuttu kietomaan toisiinsa samoissa henkilöhahmoissa: kaikilla on motiivinsa, kukaan tekee harvoin tyhjän päiten mitään, moni haluaa valtaa, mutta kukaan ei ole täysin tuhovimmainen tai päämäärättömän mustavalkoinen. Tämä tekee varsinkin Rimen hahmosta kiinnostavan. 

Vaikka Mätä nyt ei ollutkaan yhtä hätkähdyttävä lukukokemus kuin Odininlapsi, oli se silti kaiken ajan arvoinen. Se sisältää monia väliosan kauneusvirheitä, ja kirja on erittäin tapahtumarikas. Olemattomista hengähdystauoista huolimatta kirja on kutkuttava, eikä sitä tohdi laskea käsistään ennen viimeistä sivua. Saa nähdä mitä Pettersen on keksinyt kolmannessa osassa lukijoiden viihdykkeeksi. 


Arvosana: 🌸🌸🌸🌸

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti